tiistai 1. huhtikuuta 2014

Todellisuudenpakokirjallisuutta

Silloin kun kaikki ei ole kivaa, on parasta tarttua kirjaan ja unohtaa hetkeksi tämä maailma. Minun tämänmaailmanunohduskirjani ovat useimmiten jotakin vanhoja tuttuja. Sellaisia, joista tietää etukäteen, että kaikki päätyy hyvin ja on onnellista ja valoisaa. Esimerkiksi P. G. Wodehousen kirjat ovat sellaisia. Sota ja rauha ei ole, vaikka sen lopussa kaikille eloonjääneille käy ihan hyvin.

Kuvassa vaarattomia todellisuuspakovälineitä. Vasemmalla Hugh Montgomery-Massingberdin (teksti) ja Christopher Simon Sykesin (valokuvat) teos Great Houses of England & Wales (Universe 2000), kannen kuva Christopher Simon Sykes. Keskellä Inga Mooren kuvittama Salainen puutarha (Egmont kustannus 2011), kannen kuva Inga Moore. Oikealla Lydia Greevesin Houses of the National Trust (National Trust Books 2008), kannen kuva Andrew Butler.
Tällä kertaa unohduskirjani ovat liittyneet taloihin. Olen aina rakastanut taloja ja välillä saan talopuuskia. Milloin ne ilmenevät pohjapiirustusten tekemisenä, milloin piirtämällä tai maalaamalla taloja, milloin lukemalla taloista ja milloin edistämällä nukkekotiprojekteja. Nyt intouduin kaukolainaamaan kirjastosta kaksi kirjaa: Hugh Montgomery-Massingberdin ja Christopher Simon Sykesin kirjan Great Houses of England and Wales sekä Lydia Greevesin teoksen Houses of the National Trust. Kumpikin kirja saa miettimään, että olen syntynyt väärään yhteiskuntaluokkaan väärään maahan. (Tosin kumpikin kirja saa myös miettimään, kenen selkänahasta nuo mahtavat kartanot, linnat ja palatsit rakennettiin.)
  
Houses of the National Trust on luettelo National Trustin rakennuksista Englannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlannissa ja keskittyy pääasiassa lyhyisiin taustoituksiin ja miljöökuvauksiin. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja yksityiskohtia ja valokuvat ovat kauniita, mutta kirja ei varsinaisesti tarjoa mahdollisuutta vaellella taloissa hengessä mukana. Asia johtuu luonnollisesti siitä, että kirjassa on alle 400 sivua, mutta se esittelee pyöreästi 200 kohdetta. Great Houses of England & Wales vetää mukaansa menneeseen yläluokkaiseen elämään. Se sisältää noin kymmensivuisia kuvitettuja historiikkejä 25 talosta. Jutut sisältävät tietoa talojen rakentajista sekä laajennuksien ja uudistusten tekijöistä, muodeista (ah, mihinkäs laitoit 27 metriä pitkän ja muutaman metrin levyisen long galleryn, kun sellainen lakkasi olemasta muotia?) ja kaikenmoisista sattumuksista.

Kuvien takia minä talokirjoja lainaan, mutta tietysti teokset olisivat laihoja ilman tekstejä. Pelkästään hyvät kuvatekstit lisäävät yleistietoutta kertomalla minkäkin yksityiskohdan tyypillisyydestä jollekin aikakaudelle tai nimeämällä asioita. Esimerkiksi enfilade on käsite, jonka oppiminen on, no, jos nyt ei ihan hyödyllistä, niin ainakin kivaa. Enfilade tarkoittaa toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luovat käytävämäisen vaikutelman. On huomattavasti kätevämpää jossakin keskustelussa sanoa enfilade kuin "toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luova käytävämäisen vaikutelman". Odotan innolla keskustelua, jossa voin säästellä sanojani ja käyttää oppimaani käsitettä! Ehkä jo vuoteen 2027 mennessä olen käynyt sellaisen keskustelun!
Kuvassa huoneet muodostavat enfiladen. Huoneet sijaitsevat Woburn Abbeyssa, Englannissa. Kuva: Christopher Simon Sykes. Teoksesta Great Houses of England & Wales.
Talokiinnostukseni on lähtöisin lapsuuteni lukukokemuksista, luulen. Pidin kaikkein eniten tarinoista, joissa talo oli kuin yksi henkilöistä. Parhaissa tarinoissa joku perhe muutti johonkin erityiseen taloon ja kunnosti sen. Jo alle ekaluokkalaisena yritin piirtää kirjojen kuvaamia taloja, sisältä ja ulkoa. Vanhempana jatkoin samaa puhaa ja vielä vanhempana aloin sitten etsiä kirjastosta arkkitehtuurikirjoja piirustusmalleiksi. Great Houses of England & Wales ja Houses of the National Trust eivät kuitenkaan ole ainoastaan visualisoimisapu. Näiden kirjojen kertomukset ja tiedot auttavat sukeltamaan vaikkapa P. G. Wodehousen kartanonherrojen elämään. Otetaan esimerkiksi Blandings-kertomukset. 

Blandingsin lordi Emsworth elelee selvästikin yltäkylläisyydessä. Hän asuu linnassa, jota ympäröi paratiisimainen puisto. Linna kuulostaa tietysti hienolta, mutta suomalaiselle se on aika kaukainen käsite. Wodehousen tarinat vilisevät yhtä kaukaisia pienempiäkin sanoja, kuten 'terassi' ja 'galleria'. 'Vierashuone' on tuttu sana, mutta sekin tuntuu olevan ladattu jollakin enemmällä kuin ylimääräisellä vuoteella.  Niin kuin se onkin. Blandingsin vierashuone on yhtä kuin state bedroom. Ennenvanhaan state bedroom oli osa talon kaikkein komeimmista huoneista koostuvaa edustushuoneistoa, ja tämä huoneisto makkareineen oli alkujaan pykätty kuninkaallisten tai muiden huippukorkeiden vieraiden varalle. Fiktiivisen Blandingsin vierashuoneessa oli kerran majaillut kuningatar Elisabet I, josta voidaan päätellä linnan ikä ja tyyli sekä tietenkin vierashuoneen laatu. 'Galleria' on yhtä kuin long gallery, joka oli elisabetiaanisella ja jakobiaanisella ajalla jonkinsortin viihdytykselle ja taiteelle varattu tila, myöhemmin se oli pelkästään taiteelle pyhitetty, jonka jälkeen se lakkasi olemasta muotia taidegalleriana ja sille piti keksiä muuta käyttöä. Niitä muutettiin esimerkiksi kirjastohuoneiksi tai olkkareiksi. Yhtä kaikki, galleriat olivat tosi hienoja, isoja ja usein koko talon pituisia eikä niitä ollut missään mitättömissä asumuksissa. 'Terassi' ei tarkoita englantilaisen kartanon mittakaavassa mitään laudoitettua tai kivettyä pikku patiota, jossa grillataan. Se oli porrastettu puutarha talon edessä. Sellainen isolla rahalla tehty porrastettu nurmikenttä kera mahtavien kiviportaikoiden ja patsaiden ja kukkien (ja näköalan). 

Powis Castlen edessä on hardcore-luokan terassipuutarha. Kuva on kirjasta Great houses of England & Wales. Mainio sattuma on, että kirjassa Powis Castlea verrataan Blandingsiin! Minusta Blandings kuitenkaan ei voi olla kuin kuvan linna; moni Wodehousen kuvaus ei sovi Powisiin. Mutta oheisen kuvan myötä sain kyllä kauhallisen lisäapua Blandingsin visualisoimiseen. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Olen vuosien saatossa toki googlaillut yksiä ja toisia käsitteitä ja päässyt suunnilleen selville, mistä missäkin on kyse. Mutta nyt lainassani olevat kirjat konkretisoivat hankkimani tiedot, kun aiemmin oppimani faktat sijoitettiin kokonaiseen ympäristöön. Kun olen lukenut kuvitettuja juttuja taloista, joista löytyy terassit, galleriat, vierashuoneet ja tietysti kirjastot sekä kaikki muut hienoudet, Blandings sai selkeän muodon ja verrokkiasumuksia, ja olen päässyt uudella tavalla kärryille Blandingsista ja sen edustamasta yläluokkaisesta elämäntavasta menneessä Englannissa.

Aiemmin totesin jo, että lainailen arkkitehtuurikirjoja kuvien vuoksi. Eniten pidän talojen ulkokuvista, ja mitä vehreämpi ja rehevämpi talon ympäristö on, sitä parempi. Suosikkejani ovat elisabetiaaniset keskikokoiset talot, sellaiset, joissa on epäsäännöllisiä kattolinjoja ja tusina korkeaa ja kaunista savupiippua, sikinsokin suuria ja pieniä ikkunoita ja niissä kauniit ristikot, seinissä kulmia ja ulokkeita ja syvään upotettuja suuria ovia ja kaiken kuorrutuksena loputtomasti ruusuköynnöstä ja höysteenä muutama suuri puu taloa varjostamassa ja laventelipenkkejä pihapolulla ja muureja ja kaikenkirjavia perennoja. Olen vuosien saatossa katsonut varastoon massoittain tällaisia kuvia (ja lisäksi lukenut romaaneista vastaavanlaisista miljöistä), jonka vuoksi pystyn nykyään ikävän hetken koittaessa vallan hyvin sulkemalla tai sulkematta silmäni kulkea mielessäni pitkin tietä, jota reunustaa ja varjostaa ikivanhat puut, joiden lehvästön läpi tielle siivilöityy kullanvärisiä valolaikkuja, ja kohta puiden lomasta alkaa pilkistellä auringossa kylpevä lämpimänsävyinen rakennus ja hohtava kukkaloisto, ja kaikkialla surisee, tuoksuu ja humisee (ei autot), eikä ilma ole missään tapauksessa kuuma.

Mielenmaisemaruokaa (suuret puut puuttuvat; taitavat olla kuvaajan selän takana) tarjoaa Englannissa sijaitseva Cothele. Kuva: Andrew Butler. Teoksesta Houses of the National Trust.
Sisäkuvissakin pidän eniten elisabetinaikaisten talojen paneloiduista hämäristä huoneista, joihin siivilöityy ikkunoista hentoa valoa ja joissa on usein yllättäviä portaita. Toki niitä kuvia katsellessani mielessäni häilyy usein ajatus, miten huonossa valossa noissa huoneissa pitäisi työskennellä (ellei possauttaisi hentoa valoa rikki halogeenivaloin) ja miten kylmiä ja kosteita ne mahtavat nykyäänkin olla, vaikka mitä tekisi. Takatkin näyttävät siltä, että ne tuottavat lähinnä hukkalämpöä. Mutta saatan olla väärässä. Pitää joskus etsiä tietoa noista massiivisista tulisijoita.

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha on yksi perinteisimmistä todellisuuspakokirjoistani. Se tuli tutuksi minulle jo lapsena. Kirjassa ei ollut kuvia, eikä Salaisesta puutarhasta ole käsittääkseni julkaistu kuvitettua suomenkielistä versiota ennen vuotta 2011, jolloin kyseinen teos ilmestyi Emilia Nummisen uutena suomennoksena kera Inga Mooren kuvituksen. Kirja on uskomattoman kaunis ja ihastuttava ja nosti Salaisen puutarhan pakokirjojeni top-listan kärkeen. (Siskoni luki kirjan juuri 6- ja 8-vuotiaille pojilleen. Päästyään kirjan loppuun pojat pyysivät, että aloitetaan alusta. Se kertoo tietenkin tarinan vetovoimasta, siskoni ääneenlukutaidosta ja varmasti myös siskonpoikieni luonteesta. Mutta eritoten se kertoo mielestäni Emilia Nummisen suomennoksesta, joka on erittäin sujuva ja raikas, muttei vailla vanhan tarinan lumoa. Itse pidin erityisesti Nummisen tavasta kääntää Misselthwaiten henkilökunnan yorkshireä. Se toi tekstiin iloa ja potkua.)
Inga Mooren kuvitus tavoittaa täysin Burnettin tarinan lumon. Kuvat ovat täynnä luonnon energiaa ja voimaa, vilinää ja kuhinaa, sumua, sadetta ja auringonpaistetta. Sadunomaisuudestaan huolimatta kuvitus on varsin aito. En tosin ole ollut Englannissa koskaan, mutta kuvia olen nähnyt senkin edestä, ja selkeästi Inga Mooren puutarhakuvat ammentavat englantilaisen kartanopuutarhan koko laajuudesta. On puistoja, keittiöpuutarhoja, hedelmätarhoja, muotoonleikattuja puita, sokkeloita, suihkulähteitä, polkuja ja tietenkin kukkia. Onneksi itse salainen puutarha pysyy kuvituksesta huolimatta salaperäisenä ja jättää mielikuvitukselle täydentämisen varaa. Se ei vastaa mitään mielikuvaa mistään puutarhasta. Paitsi salaisesta.
Kirjan etulehdellä tiivistyy Inga Mooren kuvituksen lumo.

Aitoa englantilaista puutarhaa Inga Mooren kuvituksessa teokseen Salainen puutarha.
Salaisen puutarhan kuvitus on muiltakin osin hyvin aito. Nyt päästään siihen, miten arkkitehtuurikirjallisuus ja kaunokirjallisuus yhdessä rakentavat mielikuvia. Minulle tärkeimmät fiktiiviset rakennukset ovat Salaisen puutarhan Misselthwaite, Elisabeth Goudgen Vanhan majatalon Herb of Grace sekä Kotiopettajattaren romaanin Thornfield (jostakin syystä kaikki tuntuvat olevan elisabetiaanisen ajan pytinkejä...). Lapsena ja nuorena muodostin mielikuvat tekstien perusteella. Sitten aloin tonkia esiin kuvia oikeista ympäristöistä.  Ne vastasivat ihmeellisesti tekstien luomia mielikuvia ja vahvistivat niitä. Ympyrä sulkeutui (vai tuplaantui?), kun näin Inga Mooren kuvia Misselthwaitesta. Englantilaisen taiteilijan näkemys talosta vastasi omaa ajatustani ja niitä valokuvia, jotka tukivat omaa alkuperäistä mielikuvaani! (Eikö sanojen voima olekin uskomaton? Suomalainen pikkutyttö pystyy pelkkien sanojen perusteella rakentamaan mielikuvan englantilaisesta ikivanhasta kartanosta?)

Tämä on oikeasti Penshurst Place, mutta ilmiömäisen selvästi myös Thornfield tai Misselthwaite! Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Tämä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaitesta. Menee yksiin Penshusrst Placen tai monen muun kartanon sekä omien mielikuvieni kanssa. Teoksesta Salainen puutarha.


Tämä on Blickling Hallin portaikko. Yhtä hyvin se voisi olla Misselthwaitessa tai Herb of Gracessa. Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Tässä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaiten portaikosta. Teoksesta Salainen puutarha.

Tämä äärimmäisen rönsyilevä ja tavattoman pitkä postaus yrittää nyt tiivistyä johonkin johtopäätökseen. Ensinnäkin voin suositella kaikkia kolmea tässä käsittelemääni kirjaa erinomaisina kavereina teekupposelle. Ne soveltuvat myös sellaisille ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi paeta todellisuutta. (Tosin minusta kaikki ajanviete, missä ajatukset lakkavat kiertämästä arkisia ratoja, on todellisuuspakoa. Rentoutumiseksikin sitä kutsutaan.) Toiseksikin voin suositella tällaista kaunokirjallisuus- ja faktakirjallisuusmikstuuraa kenelle tahansa, joka haluaa päästä kaunokirjallisuuden tarinoihin syvemmin sisälle.

Kolmanneksikin voin kertoa, että tämän viestin kahta arkkitehtuurikirjaa löytyy suomalaisista kirjastoista tasan yksi nide kumpaakin, ja ne ovat minulla nyt lainassa. Ystävällisesti pyydän, ettei varauksia niihin ihan heti, että saan uusittua ne kerran ja makusteltua niitä kaukolainarahalla vielä hetken :-D Lopuksi kerron, etten olisi itse koskaan milloinkaan törmännyt kyseisiin kirjoihin (joiden kotihyllyt ovat joissakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa; en muista missä, mutta erittäin kaukana täältä), ellei ihmeellisessä sosiaalisessa mediassa eräs minulle tuntematon englantilaissveitsiläinen sisutussuunnittelija olisi suositellut niitä minulle.


4 kommenttia:

  1. Mitämitämitä, täällähän on vaikka kuinka tekstiä ja minä kun olin jo luopunut toivosta. Juutuuppasin Salaisen puutarhan elokuvaversioita, jotta näkisin, missä niistä oli just se linna, joka on kutkuttanut mieltäni muutaman vuoskymmenen. Se oli Highclere Castle, siis "Downton Abbeyn kartano", siinä ällönmakeassa versiossa, jossa lopussa nuori Colin solttupukuisena (ja kuinka huvittavaa, näyttelijä on nuori Colin Firth) tapaa ihan kahdeksankymmentälukuisen ja hempukan Maryn. Mutta niin, se kartano on jäänyt mieleen aika loistokkaana Misselthwaitena. Olikohan se elokuva vuodelta 1987. Minulle se Misselthwate on enemmän oikea kuin tuo Inga Mooren kuvaama kartano, johon olin vähän pettynyt. Muuten Inga Mooren kuvitus oli ihan täydellinen, ja erityisesti pidimme siitä salaisen puutarhan kuvitusosuudesta. Mielikuvitukselle annettiin siivet. (Siinä 80-lukuleffassa oli surkein salainen puutarha ikinä, matala muuri, kivetystä, parit valkoiset tuolit ja pöytä, ja kukkia reunoilla. Se olisi voinut olla vaikka tuotantoassistentin takapihalla kuvattu.) Muuten, tilaamasi kirja The English Country House tullee huomenna, joten saat lisää todellisuudenpakoilumateriaalia. Nyt muistan, mistä kirjoittajan nimi, Julian Fellowes, on tuttu. Se on Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja...

    VastaaPoista
  2. Minun täytyy hetimmiten kertoa, että Julian Fellowes on tilaamani kirjan esipuheen kirjoittaja, käsittääkseni. Muilta osin kirja on jonkun toisennimisen kirjoittama. Kohta onneksi kirja on käsissäni! Jippii! En kyllä malttaisi odottaa...

    Highclere on jakobiaaniselta ajalta, joka on elisabetiaanisen jälkeen suosikkini. Monesti en edes osaa erottaa niitä toisistaan (etenkään sisätilakuvista). Joka tapauksessa Highclere kieltämättä oli siinä leffassa aivan täydellinen Misselthwaite, ja on se täydellinen muutenkin. Tuosta Inga Mooren piirtämästä Misselthwaitesta tykkään eritoten siksi, että sitä ei näy missään kuvassa aivan kokonaan kunnolla. Siitä saa vain osviittaa. Mutta se osviitta, mitä siitä saa, natsaa tosi hyvin tudorkartanoihin, jotka tuntuvat olevan eri kuvakulmista ja erikorkeuksilta kuvattuina ihan sikaerinäköisiä aina. Pistä kuvahakuun vaikka 'Knole House'. Se on aikaslailla liian iso Misselthewaiteksi, mutta siinä on materiaa vaikka mihin. Ja mulle tulee noista Inga Mooren kuvista assosiaatioita juuri näihin Knolen tapaisiin taloihin. Heh. "Taloihin." Enempi se on kuin pieni kylä.

    Mitä tulee kaikkien aikojen rumimpaan salaiseen puutarhaan, se löytyy kyllä BBC:n sarjasta vuodelta 1975! Se alittaa jopa 80-luvun leffan! Paitsi että askelet kopisevat kulissinurmikkoa vasten ja äänet kaikuvat kuin sisätilassa, se on yksinkertaisesti pohjanoteeraus. On siinä sentään korkeat muurit silti. (Mun tarttee kyllä vielä tsekata se 80-luvun leffan puutarha; voi olla että se on rumempi kuin muistan ja vie voiton. Katsoin juuri myös mustavalkoisen leffan vuodelta 49, ja siinäkin oli parempi kulissipuutarha kuin 70-luvun sarjassa.)

    VastaaPoista
  3. Hahaa, mikä myyntikikka amazonilla, kun laittoivat kirjan tekijänimeksi Fellowesin ihan pokkana. Vasta tarkemmin kun katsoo, huomaa, että onkin vain esipuhujana.

    Aivan, Knole House on tosi hyvä esikuva sekin Misselthwatelle. Jos leikitään, että Mooren kuvituksessa näkyy vain pieni takakulma siitä, olen tyytyväinen. Missä elokuvassa muuten tuo Knole House on ollut, kun on niin tutunnäköinen.

    Meillä odotetaan postilähetystä ihan yhtä innolla, sillä se tarkoittaa, että viikonlopuksi on leffailta lasten kanssa: Salainen puutarha (vuoden 1993 elokuvaversio, "se ainoa oikea"). En edes muista, mikä kartano siinä on.

    VastaaPoista
  4. Siinä on Allerton Castle ja Fountains Hall ulkokuvauspaikkoina. Ei pahoja nekään :-D Ja tuo 1993-versio on mun suosikkileffani niistä kanssa, vaikka siinä on otettu vähän vapauksia juonenkäänteissä. Teille tulee ihana leffaviikonloppu! Kadehdin!

    Knolea on näköjään käytetty The Other Boleyn Girlissä (en ole nähnyt leffaa) ja Pirates of Caribbeanin yhdessä leffassa (en ole nähnyt niistä yhtäkään).

    Ah, netti on kovin kiva.

    VastaaPoista